Viestin kuva: mureneva Euroopan lippu | © Shutterstock
Tämä postaus on myös julkaistu Saksan Eurooppa-Unionin verkkosivusto julkaistu.
Emmanuel Macron aloitti ensimmäisen puheenjohtajakautensa suurella eleellä vahvemman Euroopan puolesta. Se oli herättänyt toiveita meissä eurooppalaisissa federalisteissa. Hän oli demokraattisen, eurooppalaisen Ranskan ehdokas. Toisella äänestyksellä hän voitti yhdistyneen Euroopan ultraoikeiston vastustajan. Monet saksalaiset pelkäsivät Marine Le Pen, ehkä tunsi jonkinlaista tyydytystä seisoessaan vihdoin historian oikealla puolella, kun jotkut pelkäsivät vaalivoittoaan. Se oli katarstinen hetki, erityisesti saksalainen hetki, joka muuten perusti Pulse of Europen.
Kuusi vuotta myöhemmin Macron, joka on nyt toisella kaudellaan, on kotimaassa valtavasti heikentynyt. Hänen liikkeensä tuskin näyttää kykenevän saamaan enemmistöä. Ja puolueet, jotka aikoinaan tukivat 5. tasavaltaa, ovat vain varjo itselleen, hajanaiset puolueet, joita uhkaa lisäjako. Vahva ja ehkä vahvempi kuin koskaan, on Rassemblement National Le Pens, pitkäsyövä liitu ja hengeltään samanlainen kuin sisarensa, Italian pääministeri. Giorgia Meloni, viime aikoina jopa myönteisiä lausuntoja Euroopasta. Le Pen, naarassusi lampaanvaatteissa, kuten italialainen uusfasisti, on edelleen suurin ranskalainen uhka Euroopalle vasemmistolaisen kansantribuunin kanssa Jean-Luc Mélenchon Hän ei ole Euroopan ystävä, jota hän arvostelee l'Europe de Maastrichtiksi ja siten kapitalistiseksi salaliitoksi.
Verrattuna opposition vahvimpiin voimiin Macron näyttää edelleen eurooppalaisena valokeilassa. Siitä huolimatta Macronin käsitys Euroopasta on myös vaarallinen. Macron pystyi Ursula von der Leyen saada saksalainen komission puheenjohtajaksi, koska se turvasi Ranskalle hänen mielestään tärkeämmän Euroopan keskuspankin puheenjohtajuuden. Vastineeksi von der Leyen teki Macronille palveluksen omaksuessaan ajatuksensa strategisesti autonomisesta Euroopasta. Komissio on innokkaasti edistänyt tätä häikäisevää käsitettä siitä lähtien. Macronin puolueperhe, jonka ohjelmanimi on Renew Europe, ei ole yksin puolustamassa strategista autonomiaa. Se löytää laajan yksimielisyyden puoluerajojen yli, ja siitä on melkein tullut pyhä malja Brysselissä.
Tähän mennessä monilla eurooppalaisilla poliitikoilla on ollut hyvin erilaisia käsityksiä strategisesta autonomiasta. Useimmat kuvailivat ideaa kykenevämmäksi Euroopaksi. Ja kuka olisi eri mieltä? Euroopan yhdentymisen vastustajia lukuun ottamatta kukaan ei epäile, etteikö EU:n toimintakykyä tulisi olla parempi. Venäjän hyökkäyksen jälkeen Ukrainaan on lisätty ajatus suuremmasta itsenäisyydestä. Tämä voidaan myös yhdistää epämääräiseen ja siksi erityisen yhteensopivaan strategisen autonomian tarjoukseen. Itse asiassa ajatus strategisesta autonomiasta ei ole kovin omaperäinen ja vielä vähemmän uusi.
Se, mitä Macron propagoi Euroopan strategisella autonomialla, on puhdasta gaullismia. Jotkut Ranskan eliittistä, mukaan lukien Macron, näkevät Brexitin mahdollisuutena ottaa uusi johtoasema Euroopassa. Macron näkee Ranskan suurena kansakuntana ja ainakin tasa-arvoisena Yhdysvaltojen kanssa, jolta Ranska on perinteisesti kokenut haasteen, vaikka pohjimmiltaan amerikkalaiset vapauttivat kuusikulmion saksalaisista ja jotka muuten tukivat myös 4. tasavallan sovinnon poliitikkoja. Länsi-Saksan kanssa ja antoi siten merkittävän panoksen Euroopan yhdentymiseen.
Macronin Eurooppa-ajattelua muovaa nyt kuitenkin Trumpin ärsyttävien vuosien jälkeen ensi silmäyksellä uskottavalta tuntuva ajatus, että Euroopan on vapauduttava amerikkalaisista. Jälkimmäinen suuntautui joka tapauksessa pois Atlantilta Tyynellemerelle. Strateginen autonomia tarkoittaa siis yhtäläistä etäisyyttä Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Kolmantena napana Euroopan pitäisi etsiä ja löytää onnea. Monet strategisen autonomian puolustajat ovat viime vuosina väittäneet, että tämä on Euroopan strategisen autonomian yli- tai jopa väärintulkinta. Tietysti EU:n on pysyttävä tiiviissä yhteydessä Yhdysvaltoihin, mutta sen on tultava riippumattomammaksi heistä ja kaikista muista voimista.
Ranskan presidentin kiihtyvän Taiwanin konfliktin yhteydessä antamat haastattelut osoittavat kuitenkin, että strategisen autonomian tulkinta amerikkalaisvastaiseksi politiikaksi ei ollut väärintulkinta. Ranska haluaa erottaa Euroopan Yhdysvalloista. Macron kuvaili jo vuonna 2019 pääosin USA:n suojatakuun perustuvaa Natoa aivokuolleeksi ja oli siten pohjimmiltaan samaa mieltä Trumpin kanssa, joka kuvaili NATO:ta vanhentuneeksi. Nyt Macron väittää, että Tyynenmeren alueen demokratioiden vapaus ei koske Eurooppaa. Euroopasta ei saa tulla Yhdysvaltojen liite, joka antaa itsensä vetäytyä konfliktiinsa Kiinan kanssa, joka ei ole eurooppalainen konflikti. Saksalaiset poliitikot, jotka olivat poliittisesti sosiaalisesti amerikkalaisvastaisella asenteella, hyppäävät mukaan ja liittyvät hänen seuraansa innostuneesti.
Tällainen käsitys strategisesta autonomiasta tai Euroopan suvereniteetista on vaarallista ja yllättävää, sillä Euroopan turvallisuus on tällä hetkellä akuutissa uhattuna ja rohkeiden ukrainalaisten ohella ennen kaikkea Yhdysvallat on estänyt Ukrainan tappion toistaiseksi. Jälkimmäinen merkitsisi Ukrainan loppua ja tekisi voittoisasta Venäjästä, joka ilmiselvästi haluaa palauttaa vanhan neuvostovaltansa, eksistentiaalisen uhan ainakin itäiselle Keski-Euroopalle. Amerikkalaisten reaktiot Macronin lausuntoihin ovat vähemmän yllättäviä. Vaikka Bidenin hallinto ihmettelee, mitä se teki ansaitakseen tämän, suuri osa republikaaneista näkee šovinistisen eristäytymisensä vahvistuneen. Antakaa eurooppalaisten käsitellä Venäjää omillaan. Näkökulmastasi riippuen hyökkäys Ukrainaan voidaan nähdä myös alueellisena konfliktina, samoin kuin Kiinan uhka Taiwanille.
Ranskan näkemys Taiwanista on hämmästyttävä myös siksi, että avoimella sodalla saaresta olisi tuhoisimmat seuraukset maailmantaloudelle ja siten myös eurooppalaisille yrityksille ja työpaikoille ja jopa Euroopan yleiseen tavarantoimituksiin kuin nykyisellä Ukrainan sodalla. Euroopalla on oltava elintärkeä etu varmistaa, että kauppareitit Aasiassa pysyvät avoimina ja että sääntöihin perustuvaa maailmanjärjestystä puolustetaan Formosan salmessa sekä Itä-Euroopassa.
On kiistatonta, että Euroopan on parannettava toimintakykyä, ennen kaikkea poistamalla edelleen jäsenvaltioiden veto-oikeus ja että sen on vähennettävä riippuvuuksiaan monipuolistamalla. Etenkin Saksa tekee tähän tällä hetkellä aivan liian vähän. Uusimmat tilastot osoittavat, että Saksan talous on yhä enemmän riippuvainen Kiinasta. Euroopan ei kuitenkaan tarvitse tulla riippumattomaksi kumppaneistaan ja ystävistään maailmassa, vaan sen on päinvastoin pyrittävä vahvistamaan keskinäistä riippuvuutta! USA tarvitsee myös vapaan Euroopan. Jos EU asteittain hajoaisi ja joistakin sen jäsenistä tulisi Venäjän satelliitteja ja niistä kaikista, mukaan lukien Kiinasta yhä enemmän riippuvainen Venäjä, Euroopan sodanjälkeiset arvot olisivat historiaa.
Macronilla ja Ranskalla, joita vahvistaa luottamus ydinvoimana olemiseen, on vaarallisia illuusioita Euroopan roolista maailmassa. 1990-luvulla Eurooppa ei kyennyt pysäyttämään Serbian hyökkääjää omin voimin. Sillä ei ollut juuri mitään rakentavaa vaikutusta Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan epäonnistuneen arabikevään jälkeen. Se, että amerikkalaiset interventiot ovat aiheuttaneet tuhoa täällä, on totta. Amerikkalaisten asteittainen vetäytyminen Lähi- ja Lähi-idästä on tehnyt tästä vieläkin suuremman, eikä Eurooppa kompensoi sitä millään tavalla. Ja Euroopalla yksin ei ole mitään keinoa pysäyttää venäläistä hyökkääjää.
