eroja

Lähetä kuva: kolikot ja eurot | © Pixabay

jo Margaret Thatcher oli tunnustanut, että "ei ole olemassa sellaista asiaa kuin julkista rahaa, vain veronmaksajien rahaa", totuus, joka näyttää unohtuvan. Valtiot rahoittavat aina menonsa veroilla, tulleilla ja voitoilla, enimmäkseen myymällä suurelle yleisölle kuuluvaa omaisuutta ja tavaroita, olipa kyseessä vesi, ilma, aurinko, raaka-aineet, luonto tai infrastruktuuri.

Valtion menoilla sen sijaan pitäisi taata valtion tehtävät: ulkoisen turvallisuuden, lain ja järjestyksen, infrastruktuurin sekä tarvittavien toimivaltuuksien ja instituutioiden ylläpito. Ainakin Euroopassa on lisätty myös tehtäviä, kuten koulutus, yksilön sosiaaliturva ja ohjaustoiminnot, jotta voidaan toteuttaa yleisesti hyväksyttyjä ajatuksia ihmisten yhteiselosta ja tätä mahdollisimman monelle väestönosalle.

Jotta nämä voitaisiin toteuttaa kaikissa sovellettavissa vaatimuksissa, valtion uudelleenjakoprosessi on vakiinnuttanut asemansa näissä yhteiskunnissa koetelluksi keinoksi. Luultavasti inhimillisyydestä johtuen nämä tilan uudelleenjakoprosessit ovat kauan sitten jättäneet alkuperäisen merkityksensä kauas taakse ja saavuttaneet oman vauhtinsa, jota tuskin voi enää hallita. Vuosikymmeniä sitten asiantuntijat, kuten Helmut Schelsky varoitettiin ja rohkaistiin palaamaan prosessin taustalla oleviin alkuperäisiin ideoihin ja tehtäviin.

Sillä välin valtion uudelleenjaosta on tullut oma prosessinsa, eikä siirtomaksuja käytetä enää heikommassa asemassa olevien auttamiseen tai ihmisten pelastamiseen, vaan rahaa, rahoitusta ja mahdollisuuksia suunnataan niille, jotka voivat parhaiten ilmaista ja puolustaa omia etujaan tässä prosessissa. – Traagista on, että se ei ole "avuton" keskuudessamme.

On myös huomattava, että tämä prosessi on pitkään vaatinut paljon enemmän resursseja kuin mikään valtion järjestelmä voi tuottaa tuloja. Ja vihje siitä, että "avuttomat putosivat syrjään" on tappoargumentti, jolla tukahdutetaan kaikki käänteiset prosessit alkuunsa. Asianomaisilla yrityksillä ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin toisaalta tuottaa yhä enemmän valtion tuloja ja toisaalta rajoittaa edelleen valtion muita tehtäviä.

"Kasvu hinnalla millä hyvänsä" on edelleen kokeiltu ja testattu poliittinen keino pitää prosessi käynnissä mahdollisimman pitkään. Ja koska kasvu saavuttaa nopeasti rajansa jatkuvasti kutistuvissa yhteiskunnissa, yhä enemmän Potjomkin-kyliä on rakennettu jo pitkään, mikä synnyttää järjestelmiä ja myyttejä, jotka lupaavat loputonta kasvua, mutta lopulta vain tuottavat vielä enemmän tuloja kulloisellekin valtiolle. – Rahoitus ja vakuutus on hyvä esimerkki.

Mutta ennen kuin tämä järjestelmä lopulta romahtaa itsensä päälle - ainakin perpetuum mobileen uskovien ihmisten uskon mukaan - se saavuttaa rajansa, jotka johtuvat nykyisestä todellisuudesta.

Koska maat, joissa väkiluku on yhteensä noin 5 % maailman väestöstä, mutta jotka vaativat itselleen noin 50 % maailman siirtomaksuista ja suuren osan kaikista luonnonvaroista, ovat monille jäljellä olevista 95 % Cockaigne-maista ja siten heidän halujensa ja muuttoliikkojensa kohteena.

Nämä ristiriidat on nyt ratkaistava - ja mahdollisimman nopeasti, jos itse olemme edelleen osa ratkaisua haluavat olla Muuri Euroopan, Saksan tai Heilbronnin ympärillä ei ole kannattava ratkaisu. Ei edes ajatusta, että haluaisimme tyrkyttää tahtomme muulle maailmalle puhtaalla väkivallalla ja joukkotuhoaseilla.

Jos todella uskomme yhteiskuntajärjestelmäämme ja sen saavutuksiin, niin nyt on aika sopeutua sekä yhden maailmamme oloihin että katsoa, kuinka voimme vakuuttaa muun maailman - mutta joka tapauksessa valtion uudelleenjakomenetelmien tulisi rajoittumaan siihen, mikä on todella välttämätöntä.