Ominaisuuskuva: Puolustus Afrikassa (2010)
Välittömästi toisen maailmansodan jälkeen vapaat eurooppalaiset puhuivat ehdoitta transatlanttisen yhteistyön puolesta ja asettuivat Amerikan yhdysvaltojen suojavarjon alle; myös Ranskan tasavalta, joka ei tähän päivään mennessä halua myöntää tätä. Ja heti Neuvostoliiton terrorihallinnon romahtamisen jälkeen monet Venäjän entisistä satelliittivaltioista yrittivät myös päästä tämän sateenvarjon alle mahdollisimman nopeasti.
Nimenomaan tätä tarkoitusta varten luotua instituutiota, Pohjois-Atlantin sopimuksen organisointia, joka tunnetaan paremmin lyhenteellä NATO, kaikki jäsenmaat tukivat alun perin korkealla henkilökohtaisella ja taloudellisella panoksella. Johtuen siitä, että Yhdysvallat ei ollut vain suurin taloudellinen valta ja suurin kumppani väkiluvultaan tämän organisaation sisällä, vaan se oli myös yhä enemmän työnnetty hegemonin rooliin kaikkien taholta, olipa jäsen tai ei, mikä muuten myös vastasi heidän omaa minäkuvaansa, leijonanosa kustannuksista, resursseista ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä tarvittavista valmiina olevista sotilaista oli amerikkalaisten käsissä.
Kun uhkatilanne eurooppalaisille rauhoittui 1980-luvun puolivälissä, he alkoivat yhä enemmän vähentää omia puolustusmenojaan tai käyttää niitä muihin tarkoituksiin; Tuolloin levitetty avainsana: rauhan osinko.
Tämän seurauksena ja koska muu maailma ei ollut niin rauhallinen, Yhdysvaltojen täytyi, tahtomattaan, astua väliin ja lisätä omia puolustusmenojaan ja -menojaan. Tähän mennessä kaikki USA:n pyrkimykset saada eurooppalaiset osallistumaan näihin kustannuksiin tai ainakin mukauttaa omat puolustusbudjettinsa vallitsevaan todellisuuteen ovat jääneet turhiksi.
Mitä tapahtuisi, jos eurooppalaiset ajattelisivat itseään paremmin ja haluaisivat käyttää omia voimiaan vastustaakseen jatkuvasti lisääntyvää aggressiota, ei vain Venäjän federaation puolelta?
Väitän, että mikään Euroopan valtio ei yksin pysty saavuttamaan itsenäistä puolustuskykyä, saati sitten onnistuneesti puolustautumaan hyökkääjää vastaan. Lisäksi väitän, että tämän päivän teknologioiden ja verkkojen vuoksi tämä ei olisi mahdollista, vaikka valtio omistaisi kaikki resurssinsa puolustukseen. Lisäksi väitän, että tämä ei olisi mahdollista edes yhdistyneellä Euroopalla ja sen yhteisillä resursseilla ja valmiuksilla! Ei ole turhaa, että NATO perustettiin toisen maailmansodan jälkeen, ja nykyiset olosuhteet ovat vieläkin vaikeammat kuin 70 vuotta sitten.
Huolimatta siitä, että Eurooppaa voidaan puolustaa vain tiiviissä yhteistyössä sen transatlanttisten kumppaneiden kanssa, eurooppalaisten tulisi harkita seuraavaa. Ensinnäkin henkilöresurssit – työkykyiset ja työkykyiset nuoret eurooppalaiset – riittävät vain, jos kaikki valtiot jakavat olemassa olevat kansalaisensa yhteiseen organisaatioon. kukin itselleen, ainakaan henkilöstön osalta, ei saa enää yhtä toimivaa ja siten myös kestävää jakoa yhteen. Ja vaikka olisi yhteistä henkilöstöä, eurooppalaisten olisi päätettävä, haluavatko he keskipitkällä aikavälillä asevoimien robotisoinnin vai ulkopuolisen henkilöstön.
Toiseksi, toisin kuin amerikkalaiset kumppanimme, me eurooppalaiset olemme asettaneet etusijalle – ja mielestäni aivan oikein – oman kykymme puolustaa itseämme sosiaalisille puolille. Näin ollen voimme taata elinkelpoisen puolustuskyvyn vain, jos emme vain yhdistä taloudellisia resurssejamme tällä alueella, vaan myös varmistamme, että puolustusmenoja käytetään jatkossa yksinomaan ja läpinäkyvästi puolustusmenoihin. Jatkuva puolustusvarojen väärinkäyttö tai puolustusbudjetin alirahoitus johtaa lopulta niin suuriin kuluihin, että tämä ei-toivottu kehitys voidaan kääntää vain sosiaalibudjetin kustannuksella.
Kolmanneksi meidän eurooppalaisten on vihdoin aika olla uskollisia omille periaatteillemme ja asettaa omat armeijamme "kansallisen puolustuksen" palvelukseen. tähän sisältyy tietysti liiton puolustaminen ja YK:n tehtävät maailmanrauhan palauttamiseksi. Eurooppalaiset eivät harjoita valtapolitiikkaa, eivätkä "sota ole politiikan jatkoa muilla keinoin" meille!
Euroopan varustelupolitiikan on vihdoin alistuttava tälle periaatteelle. Panssari ei ole sama asia kuin aseiden tuotanto ja kauppa. Aseistus ei siis ole vientiin suuntautunut talouden ala. Aseistus on prosessi, jolla varmistetaan, että ystävälliset ja liittoutuneiden joukot on varustettu parhailla mahdollisilla aseilla, koneilla ja varusteilla sekä kaikella muulla, jota nämä joukot tarvitsevat puolustaakseen Eurooppaa ja sen liittolaisia mahdollisimman vähällä vahingolla. Tämä tarkoittaa, että tätä parasta mahdollista varustusta ja aseistusta ei saa viedä maasta! Siksi on ehdottoman välttämätöntä, että asevarustelu tiivistetään mahdollisimman suurissa puitteissa (suosittelen jälleen Natoa viitekehykseksi), jotta saavutettaisiin paitsi paras mahdollinen tehokkuus myös vastaava kestävyys, ja tämä aina siinä mielessä, että se on kaikkien saatavilla. budjetit.
"Jos emme ole valmiita maksamaan hintaa arvoistamme, meidän tulee kysyä itseltämme, uskommeko niihin ollenkaan."
Barack Obama, The Audacity of Hope: Thoughts on Reclaiming the American Dream (2006: 68)
