Lähetä kuva: Ristit | © Gerd Altmann Pixabayssa
Tietysti uskonto on meille yksityinen asia, mutta sitten taas ei.
Epäpuhtaasti katsottuna uskonnon alkuperä on siinä, miten me ihmiset löydämme oman identiteettimme.Uskonto on kielen ja kulttuurin ohella yksi niistä piirteistä, joilla ihmisryhmät kokoontuvat perheryhmien ulkopuolelle, mutta samalla erottuvat muilta ihmisryhmiltä.
Sprache, Religion und Kultur schufen und schaffen auch weiterhin die verschiedensten Stämme, welche heute als Ethnien bezeichnet werden, und von denen es zwischenzeitlich weit mehr als 1 300 auf unserem Planeten gibt.
Vuosituhansien aikana monet etniset ryhmät ovat yhdistyneet kansoiksi, ja viime vuosisatojen aikana niistä on muodostunut myös kansallisvaltioita.
Tämä tarkoittaa, että uskonnolla ei voi olla suuri merkitys vain yksilölle, vaan yksi yksittäisten etnisten ryhmien ja kokonaisten valtioiden perusta, eli valtiota tukeva.
Pelkästään käytännön syistä kansat ja kansallisvaltiot pyrkivät siihen, että keskuudessaan olisi mahdollisimman vähän erilaisia uskontoja, mutta ainakin he vaativat, ja aivan oikein, että kaikki heidän vastuualueensa uskonnot eivät kyseenalaista itse valtiota.
Meille tämä tarkoittaa vielä tänä päivänäkin sitä, että vaikka yksilön uskonnonvapaus olisi valtiokysymys, uskonnon itsensä ja erityisesti sen "kirkollisten" edustajien on myötävaikutettava siihen, että kulloinenkin yhteiskunta yhdistyy eikä hajoa.
Silloinkin kun kristinusko oli kaikkea muuta kuin valtionuskonto, pätee seuraava motto:
"Antakaa keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä on Jumalan."
Jeesus Nasaretilainen, Matteus 22,21:XNUMX
Joka tapauksessa kaikki uskonnonvapaus päättyy, kun kyseinen uskonto vastustaa omaa valtiotaan tai yhteiskuntaansa, koska silloin se on jo kauan sitten menettänyt olemassaolo-oikeutensa, jos vain ei-uskonnollisesta näkökulmasta katsottuna.
Varsinkin aikoina, jolloin kansallisvaltiot ovat yhä vähemmän tärkeitä ja merkityksettömiä ja mitä erilaisimmat etniset ryhmät jakavat saman elintilan, on erityisen tärkeää, että uskonnot saarnaavat rauhanomaista rinnakkaiseloa sen sijaan, että painottaisivat sitä, mikä meitä erottaa, tai jopa vaativat uskonnollisia sotia.
Ihmisten ja yhteiskuntien muuttuessa kaikkien uskontojen on väistämättä mukauduttava annettuihin olosuhteisiin. Vain uskonto, joka muuttuu yhdessä kansansa kanssa, myös elää, ja vain siten se voi palvella myös kansaa jumalansa tai jumaliensa lisäksi.
Kristilliset uskonnot ovat jatkuvasti mukautuneet olosuhteisiin reilun 2 vuoden ajan ja siten eivät ainoastaan edistä yhteiskuntiensa vaurautta, vaan myös muokkaavat niitä vastineeksi; tällä tavalla he ainakin täyttävät sosiaalisen tehtävänsä.
Se, että tämä ei ole aina helppoa kaikille asianosaisille, näkyy nykyisessä katolisessa kirkossa, joka on ottamassa uuden askeleen kohti avointa yhteiskuntaa ja sen arvoja.
Uskonnoille, jotka muuttavat yhdessä uskoviensa kanssa niille uusiin yhteiskuntiin ja joutuvat siten enemmän tai vähemmän yllättäen olosuhteisiin, joita tuskin voi sovittaa yhteen heidän omien uskomistensa kanssa, on kuitenkin erittäin vaikeaa.
Näiden uskontojen on pelkästään jäsentensä vuoksi hyvin nopeasti ymmärrettävä ja hyväksyttävä se, että heidän uskoviensa ei vain joudu muuttamaan kieltä ja kulttuuria, vaan myös heidän itsensä on sopeuduttava; koska se johtuu jo ihmisyydestä ja sen yli 200 000 vuoden historiasta.
Ensimmäinen askel tähän voisi olla se, että hyvällä tarkoituksella ja ilman syytä jääneet valtioiden vanhat liput vedetään pois ja samalla aletaan juhlia omaa palvelusta täällä pätevällä ja kaikkien ymmärrettävällä kielellä.
"Mikään uskonto tai filosofia, joka ei perustu elämän kunnioittamiseen, ei ole oikea uskonto tai filosofia."
Albert Schweitzer kirjeessä japanilaiselle eläinsuojeluyhdistykselle (1961)
