Viestin kuva: Labyrinth | © PublicDomainPictures Pixabayssa
Se on valmis! Lopulta. Minulla on tämä aika Adornon Minima Moralia lukea katkeraan loppuun asti. Ja minut myös palkittiin siitä, koska tähän painokseen olen editori lisännyt tekstejä Theodor W. Adorno oli poistanut käsikirjoituksestaan hänen ollessaan vielä elossa. Koska hän ei kuitenkaan koskaan etääntynyt sen sisältämästä sisällöstä, toimittaja uskoo voivansa lisätä sen sitten liitteenä loppuun.
Olen pitkään ollut vakuuttunut siitä, että hyvä kirja tulee lukea vähintään kolme kertaa ja mahdollisuuksien mukaan eri elinkaareissa. Ja niinpä tällä kertaa en vain pystynyt lukemaan kirjan loppuun, vaan myös napsauttamaan siitä yhden tai toisen viisauden, jota en ehkä nuorempana ymmärtänyt. Lisäksi jotkut kohdat saivat minut jopa hymyilemään, mikä olisi ravistellut minua reilut 30 vuotta sitten ja ehkä tekikin. Olen jo käyttänyt joitain lainauksia kirjasta omiin tarkoituksiini; ideana oli tehdä kirjalle vähän julkisuutta.
Nyt alkaa kuitenkin lukemisen vaikea osuus, sillä olen lisännyt kommentteja ja poistoja useisiin kirjan kohtiin, joista osaan haluaisin nyt takertua itsekin. Tämän etuna on, että voin olla valikoivampi kuin nuorempana. Juuttuminen auttaa minua ymmärtämään tätä kirjaa hieman paremmin ja helpottaa myös minun palata siihen tarvittaessa uudelleen. Mutta yhdestä olen melko varma, en aio lukea tätä kirjaa kolmatta kertaa. Siitä huolimatta tämän kirjan pitäisi mielestäni olla pakollista luettavaa ja sen olisi pitänyt korvata monia kouluromaaneja pitkään - vaikeus on siinä, että kirja saattaa olla useimmille ihmisille ylivoimainen.
Mutta et pääse paljon pidemmälle, jos olet tehnyt jo tuhannen kerran Effi Briest valaistu kaikilta puolilta. Voit myös mennä jollekin uudemmalle alueelle. Adornon pohdiskelut ajastamme ovat erityisen arvokkaita tänään, varsinkin kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää demokratian loppumisen aikana, jolloin meidän aikamme on enemmän kuin uhanalainen! — Mutta mieluummin kiistellään siitä, saako vielä sanoa äiti tai kirjoittaa sanan neekeri, joka ei todellakaan anna hyvää kuvaa omasta demokratiakyvystämme.
Mieluummin kirjoitamme vanhoja lastenkirjoja uudelleen ja näin dokumentoimme, että emme enää pysty luokittelemaan kirjoitettua ajassa ja kontekstissa tai edes ymmärtämään, mitä kirjoittajat halusivat kertoa tai edes piti sanoa. Vielä pahempaa on, että käytämme väärin kirjailijoita, jotka, vaikka tuskin kukaan on niitä itse lukenut, säteilevät edelleen auktoriteettia täysin kokemattomille ihmisille syistä, joita en voi ymmärtää. Moltke vanhin on yksi tällainen tapaus. Pahempaa, kun jopa tiedemiehemme ovat sivun mittaisia Sokrates lainata.
Ymmärtääksemme lukemisen oikein meidän on ensin ymmärrettävä kirjoittaminen paremmin. Theodor W. Adorno on Minima Moraliassa erittäin miellyttävä lähestymistapa, nimittäin: "Tätä haluaa ilmaista muodon löysä ja ei-sitova luonne, samoin kuin eksplisiittisestä teoreettisesta kontekstista luopuminen."
Toinen ääripää on luultavasti runot ja eepos, joissa kirjoittajat istuvat tuntikausia, ehkä jopa päiviä jokaisen pilkun päällä, mutta poistavat sen uudelleen lopussa. Gerd M. Hofmann äskettäin totesi: "Kun olin lukiossa, kun minun piti tulkita runoja, kysyin itseltäni, miksi ihmiset kirjoittivat sellaisia tekstejä. En ole löytänyt vastausta tähän mennessä..."
Tämä kirjoitusmuoto on mielestäni jo pelkästään tarkkuutensa vuoksi paras mahdollinen tapa kirjailijalle pukea ajatuksensa sanoiksi. Ja täälläkin jokaiselle lukijalle annetaan riittävästi liikkumavaraa omalle tulkinnalleen – väärinkäsityksiä ei voida koskaan täysin poistaa.
Yhä harvemmat ihmiset ovat valmiita harjoittelemaan tätä korkeaa kirjoittamisen taitoa, varsinkin kun se saa eeppisiä piirteitä, koska sen tekeminen vie paljon aikaa.
Me säästyimme luultavasti jopa useilta kirjoilta. Minäkin tykkään mieluummin vain kirjoittaa edessäni ja olen tyytyväinen, jos tarkentamiseni vastaavat 80 prosenttia alun perin tarkoitetusta; En käytä enempää aikaa jäljellä olevien 20 prosentin säätämiseen.
Siksi arvostan sitä suuresti, kun muut yrittävät luoda todellisia kirjoittamisen kohokohtia. Yksi tällainen on "Laulu itsestäni". Walt Whitman kirjoitti. Tämän runon ymmärtämiseksi on suositeltavaa paitsi lukea se kerran kokonaisuudessaan, myös verrata runoa ensimmäisessä versiossaan vuodelta 1855 sen viimeiseen versioon vuodelta 1892. Molemmat päättyvät seuraaviin sanoiin.
Jos et saa minua ensin, ole rohkaiseva,
Walt Whitman, Laulu itsestäni
Kaipaan minua paikasta etsi toisesta,
Pysähdyn jonnekin odottamaan sinua.
Jotkut lukijat kysyvät nyt itseltään, mitä tekemistä tällä on minimamoraalin kanssa. Ei vähempää kuin tämä Magna Moralian kanssa Aristoteles, muuten yksi opiskelijoista Platon ja varmaan vieressä Platon, joka on opiskelija Sokrates oli yksi tärkeimmistä lähteistä kaikessa, mistä tänään puhumme Sokrates tarkoitus tietää.
Kuten kirjoittaminen, myös lukemisen ymmärtäminen on tehtävä, jota yleensä aliarvioidaan. Varsinkin lukumentorina peruskoulussa ja mesenossa sekä luennoitsijana yliopistossa olen hämmästynyt siitä, kuinka harvat opiskelijat vielä nykyään tietävät kielestämme, ajattelumme varsinaisesta "käyttöjärjestelmästä".
Olen enemmän hämmästynyt siitä, mitä monet tämän päivän lukijat ymmärtävät juuri lukemastani. Enkä edes puhu erilaisista mahdollisista tulkinnoista. Jos vapaa kirjoittaminen ja vapaa lukeminen johtavat vain ymmärtämättömyyteen ja väärinkäsityksiin, voisi miettiä, pitäisikö itse kirjoittamista taas formalisoida - sen ei välttämättä tarvitse olla riimejä. Mutta eivät myöskään kirjoitus- ja puhekiellot. Yhtenäisestä kieliopista ja oikeinkirjoituksesta voitaisiin varmasti sopia.
Joka tapauksessa meidän on varmistettava, että tekoäly ei lopulta vain kirjoita, lue, ymmärrä ja ajattele, ja että meidät pidetään häkeissä viimeisten kädellisten kanssa varsin loogisesti.