Kohdekuva: Sotilasleirit Afrikassa
Koska kristinusko on ollut ihmiskunnan kanssa jo jonkin aikaa, on itse asiassa mahdollista melkein missä tahansa maailmassa päästä sellaiseen jumalanpalvelukseen - ei ehkä aivan omaan kirkkokuntaan, mutta ehdottomasti kristilliseen jumalanpalvelukseen.
Jos työskentelet sotilaana ulkomailla, voit periaatteessa olettaa, että saat mukanasi myös pappeja tai pappeja. Etu, jota ei pidä aliarvioida, joka valitettavasti selviää monille vasta paikan päällä – ja jos olet kuukausia poissa kotoa, se voi johtaa myös täysin uuteen uskonarviointiin.
Valitettavasti muutama vuosi sitten en pystynyt saamaan henkilökuntaani ja minua ainakin yhden pasterin luo, kun olimme Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Kieltämättä meillä ei ollut sitä paljoa ikävä, ainakaan ensimmäisinä viikkoina – haasteita oli aivan liian paljon.
Mutta kun olimme vakiintuneet paikallisesti ja paljon maisemaa lukuunottamatta aluetta oli vain enemmän vapaana, olimme erittäin tyytyväisiä, että löysimme "naapurista" kirkon, joka voisi tarjota meille vaihtelua ainakin sunnuntaisin.
Ja kun muutaman viikon kuluttua ja hyvän päivän matkan päässä suurimmasta osasta työntekijöistäni olin löytänyt tieni niin hyvin, että ajattelin, että voisin kaivaa yhden tai kaksi sunnuntaiaamua, joten etsin myös majoituspaikkaani jostain kirkko.
Löysin nämä jopa hyvin läheltä ja tein sinne pyhiinvaelluksen hyvin varhain sunnuntaisin, koska ei vain herännyt naapurissa olevan moskeijan kaiuttimiin, vaan myös erittäin suureen ja ennen kaikkea erittäin äänekkääseen lintupariin. jotka asuivat aivan ikkunani edessä ja itse valittivat aina pitkään rukousjohtajasta, joten nukkuminen ei ollut vaihtoehto. Viikon aikana pääsisi heti töihin ja sunnuntaisin suoraan kirkkoon.
Tämän kirkon etuna oli, että ainakin sunnuntain jumalanpalvelukset tapahtuivat aina vuorotellen ja kirkko oli aina täynnä viimeistä istuinta myöten. Annetut ajat eivät olleet yhtä hyviä, koska ne palvelivat seurakuntaa enemmän karkeana oppaana.
Kirkon edessä järjestetyn kulkuejonon perusteella pystyin katsomaan, kuinka pitkä aika on seuraavaan jumalanpalvelukseen ja sitten päätin, menenkö nykyiseen jumalanpalvelukseen vai odotanko seuraavaa.
Ensimmäiset jumalanpalvelukset, jotka kestivät aina reilut kaksi tuntia, vietin kirkon takaosassa, jotta en herättäisi huomiota ainoana valkoisena, mutta vähitellen menetin ujoudeni ja lopulta onnistuin lohdun vuoksi saada istuin seurakunnan keskellä. Muuten, tämä johti kerran siihen, että pieni tyttö istui takanani ja työnsi takkini hihan taaksepäin saarnan aikana nähdäkseen, oliko käteni myös valkoinen. Kun käännyin ympäri ja katsoin tyttöä silmiin, hän puhkesi huutokohtaukseen ja muuten erittäin meluisa kirkko hiljeni yhtäkkiä kuin hiiri. Äiti rauhoitti asian ja saarna jatkui. Pian tämän jälkeen pikkutyttö työnsi housujalanni ylös, enkä uskaltanut katsoa taaksepäin.
Aamujumalanpalvelusta lukuun ottamatta kaikki jumalanpalvelukset noudattivat samaa järjestystä. Kirkon edessä oleva aukio oli täynnä ja ihmiset puhuivat. Ennen kuin pastorit, yhtye, muut vapaaehtoiset ja seurakunta lähtivät juhlallisesti kirkosta, sama kulkue kokoontui kirkon eteen, mutta astui kirkkoon samalla juhlallisesti ensimmäisen poistuttuaan. Jotkut pastorit seurasivat ainakin kahta jumalanpalvelusta, minkä huomasin, kun menin jumalanpalvelukseen liian myöhään ja seurasin sitten heti seuraavan.
Koska jumalanpalvelukset pidettiin pääosin yhdellä tai useammalla afrikkalaisella kielellä, minun oli vaikea seurata koko sisältöä, mikä oli vähemmän traagista, koska musiikki ja laulu hallitsivat aina. Ja muutenkin seurakunnan riveissä oli yleensä vilskettä, mikä välillä antoi sellaisen vaikutelman, että eturintamassa oleva pastori ja vapaaehtoiset viettivät erilaista jumalanpalvelusta kuin muu seurakunta takariveissä.
Joskus jopa tapahtui, että seurakunnan jäsen ryntäsi äkillisesti eteenpäin huutaen, heilutellen käsiään ja jalkojaan ja ravistellen koko kehoaan, ja joku pastoreista suoritti eräänlaisen "manauksen", jolloin koko seurakunta joutui eräänlaiseen hurmioon.
Jo muutaman kuukauden kuluttua kahden tunnin jumalanpalvelukset ohitettiin aina nopeammin kuin monet jumalanpalvelukset täällä. Vierailuni eivät myöskään jääneet huomaamatta, joten oli vain ajan kysymys jumalanpalveluksen jälkeen, että sain kutsun sitä seuranneeseen raamatuntutkisteluun, joka pidensi sunnuntain kirkossakäyntini runsaaseen neljään tuntiin.
Alussa nämä raamatuntutkistelut olivat hyvin erityinen kokemus, koska osallistujat analysoivat lukuja toisensa jälkeen pastorin ohjauksessa ja yrittivät saada minut mukaan tähän. Mutta tämä tarkoitti myös sitä, että sain tietää enemmän ja enemmän siellä edustettuna olevasta yhteisöstä ja uskonnosta. Kun useat pastorit sitten vaativat raamatuntutkistelussa, että homoseksuaalit on tapettava, koska he olivat paholainen, vierailuni kirkossa tässä yhteisössä jäivät menneisyyteen ja käytin vapaa-ajan mieluummin sunnuntairetkiin maaseudulle.
Kokemukseni seurakunnista on, että kahta samanlaista seurakuntaa ei ole. Jokainen seurakunta on erilainen ja ainutlaatuinen, heijastaen yksittäisiä kirkon jäseniä ja kehittää omia perinteitään, vaikka ne kaikki perustuisivat yhteen pyhiin kohtiin - meidän Raamattuun. Ja niin voi pitää itseään onnekkaana, jos hän kristittynä löytää juuri sen kirkon, jossa tuntee olonsa mukavaksi ja turvalliseksi.
"Uskonnottomat ovat uskonnollisempia kuin tietävät, ja uskonnolliset vähemmän kuin luulevat."
Franz Grillparzer, Filosofian ja uskonnon opinnot. Historialliset ja poliittiset tutkimukset (2011: 32, 1857.)
