Viestin kuva: Heilbronn 1945 | Yhdysvaltain asevoimien tallennus | Skannannut Uwe Jacobi
Kun eurooppalaiset federalistit yhdistyivät noin 17 vuoden eron jälkeen, jonka aikana he olivat yrittäneet yhdistää Eurooppaa joko "ylikansalliseksi eurooppalaisten federalistien liikkeeksi" (sMEF) tai "Aktion Europäischer Federalisteniksi" (AEF) yhdeksi yhdistykseksi vuonna 1973, he sopivat kolmesta liittovaltioidean perustaja-isästä ja yhdeksästä perusasiakirjasta.
Vähemmän tunnettua on se, että he muuttivat sinä päivänä myös Euroopan tason organisaation nimen "European Union of Federalists" (ranskaksi UEF) järjestön nimeksi "Union of European Federalists" (sama lyhenne, mutta nyt voimassa kaikki kielet).
Muuten, "Young European Federalists" (saksaksi JEF) yhdistyivät uudelleen vuonna 1972, minkä vuoksi he pitävät tätä päivämäärää todennäköisesti oman perustamispäivänä, joka kuitenkin tapahtui 28.th toukokuuta 1949 Sankt Goarissa, Saksassa ("Juventus").
Yhdistymiskongressi 13. huhtikuutath ja 15th Vuonna 1973 Brysselissä kokoontunut tunnuslause "Yhtyneet eurooppalaiset federalistit taistelevat Euroopan demokratian puolesta" päätti, että eurooppalaiset federalistit ovat inspiroineet Immanuel Kant, Alexander Hamilton ja Pierre Joseph Proudhon, ja luetteloi tässä artiklassa esitetyt yleiset perusasiakirjat jo uusien sääntöjen johdanto-osassa.
Se, että Immanuel Kant ja Alexander Hamilton ovat edelleen federalistisen ajattelun johtajia. Vuonna 1795 entinen loi perustan filosofisella luonnoksellaan ikuiselle rauhalle kaikille federalisteille. Alexander Hamilton, yksi Amerikan yhdysvaltojen perustajista ja kirjoittanut 51 kaikkiaan 85 artikkelista Federalist Papersissa (1788), loi olennaisesti modernin edustuksellisen demokratian perustan. Pierre Joseph Proudhon on listattu kolmanneksi, koska hänen katsotaan olevan kommunalismin (luultavasti paremmin tunnetun integraalifederalismin) idean lähteenä, jota enemmistö piti jo vuonna 1947 federalismin näkemyksenä, johon pitäisi itse asiassa pyrkiä. Proudhon tunnetaan edelleen yleisesti provosoivasta lausunnostaan "Omaisuus on varkautta", joka tulee hänen teoksestaan "Qu'est ce que la propriété? Tutkimuksemme oikeuksiesi ja hallituksenne periaatteesta." (1840).
Euroopan federalistien nimeämät yhdeksän federalismin perustaa ovat "Federal Unionin" suuntaviivat (1939); "Uuden Euroopan ohjaavat periaatteetSveitsin Eurooppa-Unionin (helmikuu 1940); "Ventotenen manifesti” (heinäkuu 1941); "Geneven julistukset” eurooppalaisten vastarintataistelijoiden (toukokuu 1944); "Hertenstein ohjelma” (syyskuu 1946); "Montreux'n ensimmäisen UEF-kongressin julistus (elokuu 1947); "EUROPA-UNION Saksan ensimmäisen kongressin poliittinen päätöslauselma (toukokuu 1949); "Liittovaltion peruskirjaHyväksyttiin UEF:n toisessa kongressissa Montreux'ssa (huhtikuu 1964); ja historiallinen"Periaatejulistus” hyväksyttiin sMEF:n Nancyn kongressissa huhtikuussa 1972.
Sillä välin on kulunut useita vuosia, ja pidän henkilökohtaisesti huomion arvoisina ja yhtä tärkeinä seuraavia asiakirjoja: UEF:n yhdistymiskongressin "poliittinen julistus", joka sovittiin 15. huhtikuutath 1973; EUROOPAN UNIONI Saksan "Kaksitoista teesiä Euroopalle” (14. huhtikuutath 1964); "EUROPA-UNIONIN Kiel-ohjelma (27. kesäkuutath 1978); sen"Eurooppalaisen identiteetin peruskirja” (28. lokakuutath 1995); ja "Euroopan unionin perusoikeuskirja itse (1. joulukuutast 2009).
Näiden tässä lueteltujen 14 asiakirjan avulla saa kattavan yleiskuvan paitsi eurooppalaisesta federalismista myös koko federalismista. Tämä ero on tehty, koska maailmanfederalistit eroavat eurooppalaisista federalisteista vain siinä mielessä, että maailmanfederalistit ovat halunneet saada aikaan maailmanliiton maailmanparlamentin kautta jo vuonna 1947 (perustuslailliset), kun taas eurooppalaiset federalistit päättivät vuonna 1947 luoda ensin vapaan Eurooppa, silloin myös muu Eurooppa, joka olisi silloin toiminut mallina muille maailman alueille ja myöhemmälle maailmanliitolle. Löydät kaikki nämä asiakirjat verkossa liitteinä kirjaan ”Eurooppa on kaikille!” (2020)
Euroopan federalistit erottuivat alusta alkaen kahteen osaan: perustuslaillisiksi ja funktionalisteiksi. Edellinen halusi luoda Euroopan liittovaltion Euroopan parlamentin kautta Altiero Spinelli lähestymistapa – kun taas jälkimmäinen edisti jäsenmaiden yhteenkasvamista yhteisten toimielinten kautta – Jean Monnet lähestyä. Edellä mainittu jakautuminen kahteen federalistiseen organisaatioon tapahtui Euroopan talousyhteisön voimaantulon jälkeen, ja se kuvastaa näiden poliittisten visioiden välistä eroa: italialaiset federalistit valitsivat perustuslaillisen toimintatavan, kun taas saksalaiset ja hollantilaiset federalistit valitsivat funktionalismin.
Euroopan rakenteiden syvimpään muutokseen johtanut kommunalismi syntyi ainakin minun mielestäni Ordre Nouveaun (Ranska) virroista ja kristillisen toissijaisuusperiaatteen hyväksymisestä ja tarjoaa siten edelleenkin ainoan kestävän liittovaltion ratkaisun. nykyisille ja tuleville yhteiskunnille, joista suurin osa eurooppalaisista federalisteista oli vakuuttunut jo vuonna 1947.
Siksi perustuslaillisten ja funktionalistien tulisi pitää itseään edelleen kommunalisteina. Suosittelen lämpimästi tämän mielipiteen tueksi Michael Wolffsohnkirjan "Kohti maailmanrauhaa – poliittinen luonnos" (2015).
Suurin haaste kommunalistiselle ajatukselle on lyhyesti sanottuna seuraava: ne, jotka ovat viihtyneet nykyisessä ja pääosin vanhentuneessa rakenteessa, vastustavat alhaalta ylöspäin suuntautuvaa liittovaltion rakennemuutosta, alkaen kunnista, alueiden yli liittovaltioksi. Siten he ovat alusta alkaen yhdessä nationalistien ja sentralistien kanssa jarruttaneet kaikkea liittovaltion jatkokehitystä ja auttaneet varmistamaan, että Euroopan Yhdysvallat ja tuleva maailmanliitto - joka vastaa ikuista rauhaa - jää monelle haaveeksi.
Lisäksi haluan korostaa, että Eurooppa-idea ei todellakaan ole yhteensopiva yleiseurooppalaisen idean kanssa, ja näin ollen eurooppalaiset federalistit eivät epäilemättä ole "superstate-eurooppalaisia", jotka ovat edelleen nationalisteja.Kemal Dervis ikään kuin muutti yleiseurooppalaiset sellaisiksi Stuttgartissa vuonna 2005 pitämässään puheessa). "Supervaltioeurooppalaisten" edistämä institutionaalinen malli on mielestäni "eurooppalainen nationalismi". Itse asiassa "eurooppalaisen nationalismin" erottuva luonne on kansallisvaltion keskitetyn ja jakamattoman mallin mallin laajentaminen Euroopan tasolle, toisin sanoen eurooppalaiseksi kansallisvaltioksi. Sen sijaan eurooppalaiset federalistit eivät ole vakuuttuneita vain maailmanliitosta, mikä on selvästi ilmaistu UEF:n tunnuslauseessa "Yhdistynyt Eurooppa yhdistyneessä maailmassa", vaan myös puhtaasti federalistisesta lähestymistavasta, joka ilmenee Euroopan unionin tunnuslauseena: "Yhdistynyt Monimuotoisuus”.
Andrew Duff väittää kirjassaan ”On Governing Europe – A Federal Experiment” (2018), että eurooppalaiset federalistit ovat vahvimpia maissa, jotka osoittivat olennaista vastarintaa toisen maailmansodan aikana. Siksi eurooppalaisella ajatuksella ei ole Yhdistyneessä kuningaskunnassa lainkaan perustaa; Liittoliiton jäännökset toimivat sen poikkeuksena. Ja siksi britit suosivat eurooppalaista konfederaatiota. Sen sijaan Ranskassa entinen Vichyn hallinto on edelleen vaikutusvaltainen, mikä saa UEF-hengen katoamaan ja pitää ajatuksen "isänmaiden Euroopasta" suotuisana. Tämä selittää myös sen, miksi UEF-henki on enimmäkseen näkyvä ja aktiivinen Italiassa.
Mutta miksi ei Saksassa? Tämä johtuu UEF:n synnynnäisvirheestä, joka toteutui siten, että UEF pakotti UEF:n jäsenet Saksassa vuonna 1947 sulautumaan ei-federalisteihin ja "supervaltioeurooppalaisiin" tullakseen hyväksytyksi UEF-osastoksi oikeanimellä EUROPA-UNION Germany, joka vihdoin tapahtui 20. marraskuutath 1947. UEF:n edustaja Saksassa, Ernst von Schenk, oli ilmoittanut toistuvasti aiemmin, että vain yhdestä yhteisestä saksalaisesta organisaatiosta voi tulla UEF-osasto.
Nykyään monet olettavat, että EUROPA-UNION:sta tuli suurin UEF-osasto, mutta jäsenmäärät näyttävät toisenlaisilta. Kaikki vuodet nämä luvut pysyivät samoina kuin ennen pakkofuusiota. Ainoastaan EUROPA-UNION:n johtokunnissa "supervaltioeurooppalaiset" myrkyttävät hitaasti mutta vakaasti UEF-henkeä Saksassa, jota kiinnostavat eräät itävaltalaiset federalistit, missä yleiseurooppalainen idea syntyi vuonna 1923.
Tästä syystä jopa EUROPA-UNION:n hallituksen jäsenet yrittävät pyyhkiä pois esimerkiksi "Kaksitoista teesiä Euroopalle" (1964), hylätä alun perin suunnitellun EUROPA-UNION:n jäsenyyden World Federalist Movementissa (WFM) tai jopa hylätä uudet UEF-päätökset, kuten kansainvälisten listojen edistäminen.
Vielä pahempaa on, että kaikkialla Euroopassa "supervaltioeurooppalaiset" sulkevat joukkonsa UEF:ssä ja sen ulkopuolella, käyttämällä paitsi European Movementin verkostoa eurooppalaisen supervaltion edistämiseen - jotkut saattavat jopa kutsua sitä IV Valtakunnaksi. "Menetekelinä" voit ottaa Euroopan komission viimeisen puheenjohtajan "intronisoitumisen" tai haluttomuuden ottaa parlamentit ja kansalaisyhteiskunta mukaan Euroopan tulevaisuutta koskeviin elintärkeisiin päätöksiin.
Toisaalta UEF - ja tämä noin 50 vuotta yhdistymisensä ja noin 75 vuotta perustamisensa jälkeen - koostuu edelleen konfederalisteista, "supervaltioeurooppalaisista", maailman ja eurooppalaisista federalisteista ja keskustelee sisäisistä menettelyistä. Yleisintä on vain se, että useimmat sen jäsenet eivät tiedä UEF:n alkuperää eivätkä perustamisasiakirjat.
Olen vakuuttunut siitä, että tämä tieto helpottaisi UEF:n sisäistä viestintää, mutta myös suosiota ja hyväksyntää eurooppalaisissa yhteiskunnissamme, joissa UEF:stä tulisi tulla päätoimija ja välittäjä etujen tasapainossa eurooppalaisten yhteiskuntien sisällä, samalla kun se vaatii voimakkaasti eurooppalaisen idean toteutumista. Eurooppa-idea on ainoa tapa luoda Euroopan Yhdysvallat – ja kestävä maailmanrauha!
Tein tämän postauksen 2 varten Federalistinen keskustelu kirjoitettu siellä, missä se ilmestyi ensimmäisessä numerossa maaliskuussa 2021.
Postaus perustuu blogikirjoitukseen, jonka julkaisin 4 otsikolla "Yhdeksän plus viisi' julkaistu blogissani ja missä Luis Levi, Federalist Debaten toimittaja.
”Historian tunteminen, siihen osallistuminen ja sen pohtiminen ei ole eri asia kuin katsoa itseäsi kauniissa, kiillotetussa peilissä tai joku muu seisoo sen edessä. Historia ei ole muuta kuin tunnustaa siinä kauan ennen meitä eläneiden ihmisten elämän, kävelyt ja toimet. Moni ihminen ei ajattele enempää kuin koskee itseään ja elämäänsä, jatkaa kuin järjetön karja, joka myös elää omillaan. Mutta menneisyyden asiat muistuttavat ja kannustavat meitä kaikkia katsomaan esivanhempana vuosia sitten eläneisiin ihmisiin, tarkkailemaan heidän tekojaan ja ottamaan vaarin heidän teoistaan. Kyllä, historian tunteminen ei ole muuta kuin tietää kuinka maailma toimii."
Franciscus Lubecus, "Kiitettävän Göttingenin kaupungin kronika ja Anales" (1570 - 1595)
